Tieteellinen Hypnoosi ry
www.hypnoosi.net
YHDISTYS
Tieteellisen hypnoosin taustoja
TIETEELLISEN HYPNOOSIN TAUSTOJA
Hypnoosi on nykyistä lähellä olevassa muodossaan 1880-luvulta asti suomalaisessa lääketieteessä käytetty hoitomuoto. Myöhempi kirurgian professori Max af Schulten (1847-1899) ja kansainvälisestikin kuuluisaksi tullut neurologi Ernst Homen (1851-1926) paneutuivat hypnoosiin nuoruutensa opintomatkoilla Pariisiin. Hypnoosin hoitosovellutuksista keskusteltiin myös alan johtavassa suomenkielisessä julkaisussa, 1885 perustetussa Aikakauskirja Duodecimissa alkaen vuodesta 1888. Tuolloin kerrottiin Turun toisen kaupunginlääkärin, Berndt Gustaf Hahlin käynnistä Ruotsissa kuuluisan hypnoosia soveltaneen lääkäri Otto G. Wetterstrandin luona, joka samana vuonna julkaisi väitöskirjansa Hypnotismens användande i den praktiska medicinen. Myös Hahlin alustavista, varsin myönteisistä omista kokemuksista noin 100 potilaan hoidossa mainittiin (Tietoja lääkeopillisten seuraimme kokouksista, Duodecim 1888;4(10):195.).
Jatkoa seurasi pian, jo seuraavana vuonna menetelmän erilaisista sovelluksista ja rajoituksista kirjoittivat Reinhold Envald (Hypnoottisen suggestionin avulla parannettuja taudintapauksia 1889;5(5):105) ja E. Broms (Sananen hypnotismista 1889;5(6):133). Vuosisadan vaihtuessa kirjoitetussa katsauksessa lääketieteen kehityksestä 1800-luvulla hypnoosi kuvattiin myönteisesti menetelmänä, joka ”…osaksi todellakin seisoo tieteellisellä perustalla”. Sen sijaan sen eräs kantamuoto, mesmerismi, todettiin ongelmalliseksi: ”Mesmerismin helmasta kasvoi monta äitinsä arvoista – lääkeopin historiassa enimmiten jo ennen tuttua – sikiötä, kuten henkien ja paholaisen manaamiset, metalloterapia ja spiritismi, joka vielä meidänkin aikoina näyttää siellä täällä heikkoja päitä nurin kääntävän – huolimatta siitä, että opin apostolien silmänkääntötemput joutuvat niin usein paljastetuiksi.”
Tieteellinen kiinnostus hypnoosiin ilmiönä sinänsä ja sen soveltamiseen hoidossa on jatkunut suomalaisessa lääkärikunnassa ja sittemmin psykologien ammattikunnan muodostaneiden filosofisesti kouluttautuneiden sivistyneistön edustajien joukossa katkeamattomana. Arvi Grotenfeldt (1863-1941), psykologisesti suuntautunut filosofian professori keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa, lähestyi ns. parapsykologisia kokemuksia tieteellisesti nimenomaan uneen ja hypnoosin kaltaisiin ilmiöihin liittyvin mallein, joita psykopatologiset mallit täydensivät. Myöhempi käytännöllisen teologian professori Aarni Voipio (1891-1965) kuvasi hypnoottisia ja itsehypnoottisia tiloja erittäin oppineesti ja omakohtaisen tarkastelun nojalla unissasaarnaamista koskeneessa 1921 ilmestyneessä sielutieteellisessä väitöskirjassaan, jonka kriittisellä tarkkanäköisyydellä olisi edelleenkin paljon annettavaa monelle hypnoosista kiinnostuneelle. Apua työssä antoivat silloinen dosentti, suomalaisen kokeellisen psykologian perustaja ja legendaarinen kulttuurivaikuttaja Eino Kaila ja hermo- ja mielitautiopin professorit Christian Sibelius ja Harald Fabritius. Muuan kuuluisa hieman myöhempi lääketieteen opiskelijoiden hypnoosin opettaja oli itsenäisyysmies, hermo- ja mielitautiopin professori Sven Donner (1890-1970).
Sotien jälkeiselle kaudella myöhempi psykiatrian professori Asser Stenbäck sai hypnoosin käyttöönsä vaikutteita mm. kuuluisalta Ernst Kretschmeriltä, joka natsipuoluetta vastaan protestoidessaankin oli kuuluisan asemansa turvaamana voinut jäädä Saksaan toisin kuin juutalaiset kollegansa. Suggestioilmiöitä demonstroi luennoillaan myös professori Martti Kaila. Muita 1900-luvun jälkipuoliskon keskeisiä hypnoosin opettajia ovat olleet ylilääkäri Claës Cedercreutz, professorit Kalle Achté ja Ranan Rimon ja seuramme aiempi puheenjohtaja, psykologian tohtori Martti Tenkku. Tieteellinen hypnoosi ry – Vetenskaplig Hypnos rf perustettiin v. 1959. Sen neljästä perustajajäsenestä hammaslääkäri Hannu Siirilä päätyi professoriksi, Claës Cedercreutz ja Martti Paloheimo olivat ylilääkäreitä, ja Cedercreutz vuodesta 1982 alkaen myös maamme ensimmäinen hypnoterapian dosentti. Leo Hilden taas toimi hypnoterapeuttina ja alan kouluttajana aikana, jolloin psykologeja ei nykyisessä mielessä ollut, eikä psykoterapeutin pätevyyttä vielä erikseen määritelty.
Selkeästi nimenomaan hypnoosia koskevia väitöskirjoja on Suomessa ilmestynyt viisi (Cedercreutz 1952, Kampman 1973, Kauppila 1999, Kallio 2003, Raij 2005). Hypnoosia sivuaviksi väitöskirjoiksi voidaan lisäksi nimetä ainakin kolme muuta (Voipio1921, Lauerma 1994, Lipsanen 2004). Hoidon tuloksia koskevan systemaattisen tutkimuksen ja aivotoimintaa kuvantavan tutkimuksen kehittymisen seurauksena menetelmä on 1990-luvun alusta saanut enenevästi huomiota osakseen. Se on johtavien lääketieteellisten ja psykologisten lehtien mielekkääksi tutkimuskohteeksi hyväksymä aihe sekä hermostollisten mekanismiensa että hoidollisten tulostensa osalta. Yhdistyksemme jäsenten tuotantoon kuuluu tieteellisiä alkuperäishavaintoja ja katsausartikkeleita, väitöskirjoja ja oppikirjoja. Kansainväliseen vertaisarvioituun ja siteerattuun tieteelliseen kirjallisuuteen seuran edustama hypnoositutkimus nousi jo Claës Cedercreutzin ja Reima Kampmanin tutkimusten johdosta 1970-luvulla, eikä tilanne ole ainakaan huonontunut. Mm. seuran hallituksen jäsenenäkin ennen Ruotsiin muuttoaan toiminut Sakari Kallio on paneutunut hypnoosin tilamallin elektrofysiologiseen tutkimukseen, ja hänen 2003 julkaistu väitöskirjansa on herättänyt paljon myönteistä huomiota. Maailman johtavat tutkijat kuten esimerkiksi Helen Crawford ja David Spiegel ovatkin viitanneet suomalaisten hypnoositutkimusten tuottamiin uusiin havaintoihin.
Yhdistyksemme ei tässä tilanteessa olekaan nähnyt omaa julkaisutoimintaa mielekkääksi, sillä julkaisut lääkäreiden, hammaslääkäreiden ja psykologien kotimaisissa ja ulkomaisissa vertaisarviointeja käyttävissä lehdissä ovat ratkaisevasti vaikuttavampia ja paremmin leviäviä, ja ne kytkevät hypnoosin tieteen valtavirtaan sen yleisin ehdoin. Kahden merkittävimmän suomenkielisen lääketieteen julkaisun, Suomen Lääkärilehden ja Aikakauskirja Duodecimin yhteisessä hakemistossa vuosilta 1992-2006 hypnoosi mainitaan 99 artikkelissa.
Hypnoosin asema Suomessa on muodostunut kuitenkin ongelmalliseksi, osin liittyen siihen, ettei sen hoidollista käyttöä ole rajoitettu terveydenhuollon ammattilaisille kuten mm. Ruotsissa. Yleisön keskuudessa se kuvitellaankin joskus ns. ”vaihtoehtohoidoksi”, vaikka sillä oli jo varhain mm. oma toimenpidenumeronsa lääkärien toimenpideluokituksessa, ja vaikka v. 1976 tehdyn tutkimuksen mukaan vähintään joka viides mielenterveystoimiston lääkäri oli ainakin kokeillut hypnoosia työssään.
Hypnoosista levitetään ajoittain suoranaisesti virheellistä tietoa mm. asiattomassa palveluiden markkinoinnissa, ja viihteellisessä julkisuudessa sen maine on kirjava ja osin kyseenalainen. Moniulotteinen ja estoton satuilu ns. maallikkohypnoosin piirissä on ulottunut jopa menetelmän historiaan, siten että alan parapsykologisesti suuntautuneen edustajan on lehdessä väitetty kouluttaneen ensimmäiset suomalaiset lääkärit hypnoosin käyttöön sotien jälkeen (!). Vastaavia puhtaaseen fantasiaan, tietämättömyyteen tai tarkoitushakuiseen väärän tiedon levittämiseen nojaavia käsityksiä on toisteltu paljonkin eri yhteyksissä, mikä valitettavasti kuvaa hypnoositietouden ajankohtaisia ongelmia.
Tieteellinen Hypnoosi ry pyrkii vastustamaan menetelmään populaarikulttuurissa liitettyä mystiikkaa ja ylimitoitettuja väitteitä, ja edistämään metodologisesti selkeän tieteellistä hypnoositutkimusta ja hypnoosihoitoa. Yhdistys otettiinkin ensianomuksestaan v. 2005 jäseneksi Tieteellisten seurain valtuuskuntaan, joka edellyttää jäsenseuroiltaan sekä vakiintunutta aktiivisuutta että selkeän tieteellistä luonnetta. Anomuksessa saatettiin todeta, että hallituksen seitsemästä jäsenestä neljällä oli alaan nivoutuva tohtorintutkinto ja yhdellä lisäksi dosentuuri.
Lisätietoa ja alkuperäislähteet kirjoissa Hypnoosi lääketieteessä ja psykologiassa, toim. Sakari Kallio ja Hannu Lauerma, Kustannus Oy Duodecim 2004; Usko, toivo ja huijaus, kirj. Hannu Lauerma, Kustannus Oy Duodecim 2006.
Tieteellisen hypnoosin taustoja